5.11.1984

C Oy:n kanne Hämeenlinnan RO:ssa

Yhtiö oli A:lle 9.2.1981 ja B:lle 24.4.1981 tiedoksi toimituttamiensa haasteiden nojalla kertonut, että A aikoi syyskesällä 1979 ostaa yhtiöltä henkilöauton. Yhtiö oli tarjonnut A:lle Volvo 244- merkkistä henkilöautoa. A:n ehdotuksesta oli sovittu, että yhtiö luovutti auton A:lle päiväksi lainaksi, koska hänen tarkoituksenaan oli ajaa autolla koeajo samana iltana yhdessä veljensä kanssa. A:n tuli palauttaa auto seuraavana aamuna. Kun auto oli kerrotun sopimuksen perusteella A:n hallussa ja kun sitä kuljetti hänen veljensä B, auto vaurioitui heidän huolimattomuutensa ja varomattomuutensa takia. Vaurioiden korjaaminen tuli yhtiölle maksamaan 7.577 markkaa 35 penniä. A ja B eivät olleet suostuneet korvaamaan vahinkoa yhtiölle. Tämän vuoksi yhtiö oli vaatinut nojautuen A:n osalta ensisijassa kauppakaaren luvun 1 §:ään ja toissijaisesti vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:ään ja 5 luvun 1 ja 5 §:ään sekä B:n osalta vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:ään ja 5 luvun 1 ja 5 §:ään A:n ja B:n velvoittamista suorittamaan yhteisvastuullisesti yhtiölle vahingonkorvauksena 7.577 markkaa 35 penniä 5 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut.

A ja B olivat esittäneet, että kauppatavan mukaan voitiin edellyttää autolla olevan vaunuvahinkovakuutus, kun se luovutettiin koeajoon, koska ostajalla ei ollut edes mahdollisuutta vakuuttaa autoa. Automyyjä olikin vakuuttunut, että auto oli vakuutettu. Tämän vuoksi A ja B olivat kiistäneet kanteen perusteeltaan sekä vaatineet korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Vaadittua korvausta A ja B olivat pitäneet määrältään liiallisena ja sen varalta, että heidät katsottaisiin korvausvelvollisiksi, vaatineet korvauksen sovittelemista.

RO:n päätös 12.10.1981

RO oli lausunut selvitetyksi, että yhtiö oli syyskesällä 1979 luovuttanut A:lle yhtiön liikkeessä myynnissä olleen auton koeajettavaksi. Koeajon aikana B:n, jota A oli käyttänyt asiantuntijana koeajossa, kuljettaessa autoa se oli suistunut tieltä ja vaurioitunut niin, että auton korjauksesta oli yhtiölle aiheutunut 7.557 markan 35 pennin suuruiset korjauskulut.

RO oli katsonut, ettei autoa ollut luovutettu A:lle kauppakaaressa tarkoitettuna lainana. Koska B oli suorittanut koeajoa A:n lukuun, A oli vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n nojalla vastuussa vahingosta.

RO oli hylännyt vaatimuksen sovitella vaadittua korvausta, koska ei ollut selvitetty A:n ja B:n sekä yhtiön varallisuusasemaa eikä vahingonkorvauksen sovittelulle ollut esitetty muutakaan perustetta. Sellaisena ei voitu pitää sitä, ettei autoa ollut vakuutettu ja ettei tästä ollut ilmoitettu A:lle, sillä A:n koulutus ja ammatti olisivat edellyttäneet häneltä aktiivista tiedusteluvelvollisuutta.

Mainitsemillaan perusteilla RO oli velvoittanut A:n ja B:n yhteisvastuullisesti suorittamaan C Oy:lle vahingonkorvauksena 7.577 markkaa 35 penniä 5 prosentin vuotuisine korkoineen A:n osalta 9.2.1981 lukien ja B:n osalta 24.4.1981 lukien sekä korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 5.000 markalla. RO oli lausunut, että tuomittu vahingonkorvaus saatiin vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n nojalla periä B:ltä vain, mikäli sitä ei saatu perityksi A:lta.

Kouvolan HO:n tuomio 26.10.1983

HO, jonka tutkittavaksi A ja B olivat saattaneet jutun, oli katsonut selvitetyksi, että B oli toiminut koeajossa A:n pyynnöstä autonkuljettajana. Kun tiellä ollut irtosora ei ollut ollut ennalta-arvaamaton seikka, B oli aiheuttanut liikennevahingon laiminlyömällä käyttää kaarteessa riittävän alhaista nopeutta. B:n viaksi jäävää tuottamusta ei ollut pidettävä lievänä.

Vahingonkorvauslakia oli tutkittava kokonaisuutena ja siitä ilmeneviä oikeusohjeita voitiin soveltaa kysymyksessä olevaan tapaukseen. Siten sen 4 luvun 1 §:n määrittelemiin työntekijän työssään aiheuttamiin vahinkoihin sisältyivät myös saman lain 3 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitetut toisen pyynnöstä työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa tiettyä tehtävää suoritettaessa aiheutetut vahingot. B:n vastuu määräytyi näin ollen vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden mukaan. A oli puolestaan saman lain 3 luvun 1 §:n 3 momentissa säädettyjen perusteiden mukaisesti vastuussa vahingosta.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 5 §:stä ilmenevän periaatteen nojalla esinevahinkona korvattavista vahingoista tulivat tässä tapauksessa kysymykseen auton korjauskustannukset, jotka olivat RO:n päätöksessä mainitut 7.577 markkaa 35 penniä.

Autojen tarjoaminen koeajettavaksi ilman, että myyjän edustaja on koeajossa mukana, oli autojen myyntiä harjoittavien liikkeiden toiminnassa suhteellisen yleinen ja merkittävä markkinointitapa. Tällaisissa koeajoissa verrattain harvoin syntyvien vahinkojen rahallinen yhteismäärä oli kysymyksessä olevalla markkinointitoiminnalla tavoiteltuun etuun verrattuna pieni. Yksittäisen koeajoa tarkoittavan sopimuksen taloudellinen arvo oli kuitenkin vähäinen, mihin verrattuna esillä olevassa tapauksessa autolle aiheutunut vahinko oli suuri. Kuluttajille ei ollut tarjolla tarkoituksenmukaisia vakuutuksia koeajoissa sattuvien vahinkojen varalta. Sen sijaan autoliikkeille oli sellaisia vakuutuksia tarjolla ja esitetyn selvityksen mukaan autoliikkeet käyttivät vakuutuksia suhteellisen yleisesti. Kysymyksessä olevassa tapauksessa yhtiön taholta ei ollut etukäteen ilmoitettu A:lle siitä, ettei autoa ollut vakuutettu sille tapahtuvien vahinkojen varalta. Koska täysi korvausvelvollisuus muodostui mainituissa olosuhteissa ilmeisen kohtuuttomaksi ja kun vahingon suuruus ja vallinneet olosuhteet antoivat erityistä aihetta korvaussovittelulle, A:n korvausvelvollisuutta oli soviteltu vahingonkorvauslain 3 luvun 6 §:stä ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti.

Koska täysi korvausvelvollisuus oli myös B:lle kohtuuttoman raskas ottaen huomioon hänen asemansa, vahingon suuruus, vahinkotapahtuman laatu ja muut olosuhteet, B:n korvausvelvollisuutta oli soviteltu vahingonkorvauslain 4 luvun 1 §:n 1 momentissa säädettyjen perusteiden mukaisesti. B oli sanotun lain 6 luvun 2 §:stä ilmenevän oikeusohjeen nojalla velvollinen suorittamaan mainituin tavoin määräytyvästä korvauksesta määrän, joita ei saatu perityksi A:lta.

Mainitsemillaan perusteilla HO oli alentanut A:n ja B:n yhteisvastuullisesti yhtiölle maksettavaksi tuomitun vahingonkorvauksen 500 markkaan, jolle määrälle oli maksettava 5 prosentin vuotuinen korko, A:n 9.2.1981 lukien ja B:n 24.4.1981 lukien. Korvaus saatiin periä B:ltä vain siinä tapauksessa, ettei sitä saatu perityksi A:lta. Jutun laadun vuoksi A ja B oli vapautettu korvaamasta yhtiön oikeudenkäyntikuluja RO:ssa.

Perustelut

A, joka oli C Oy:n kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella saanut auton koeajoa varten käyttöönsä, ei ole näyttänyt, että auton vaurioituminen olisi johtunut olosuhteista, joita hän ei ole voinut välttää ja joiden seurauksia hän ei ole voinut ehkäistä. Tämän vuoksi hän on vastuussa auto vaurioitumisesta C Oy:lle aiheutuneen vahingon korvaamisesta. Vahingon välitön aiheuttaja B on vastuussa vahingosta oman tuottamuksensa perusteella vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan. Vahingon määräksi on näytetty 7.577 markkaa 35 penniä. Kun yhtiö ei ollut ottanut autolle vaunuvahinkovakuutusta eikä ilmoittanut A:lle tällaisen vakuutuksen puuttumisesta, KKO harkitsee kohtuulliseksi alentaa yhtiölle suoritettavan korvauksen puoleen vahingon määrästä.

Tuomiolauselma

A:n ja B:n yhteisvastuullisesti yhtiölle maksettava korvaus korotetaan 3.788 markkaan 65 penniin, mikä on suoritettava alempien oikeuksien määräämine korkoineen. KKO toteaa, että alempien oikeuksien määräykseen, jonka mukaan korvaus saadaan periä B:ltä vain siinä tapauksessa, ettei sitä saada perityksi A:lta, ei ole haettu muutosta. Tämä määräys jää näin ollen pysyväksi.

A ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan yhtiölle korvaukseksi sen jutusta aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista 5.000 markkaa.